Meillä on ystäviä koolla kotonamme. E aloitti keskustelun kertomalla, että hänelle ei naimisiinmeno kirkossa ole ollut koskaan elintärkeää. Tottakai hän kuuluu kirkkoon, mutta ei se ole koskaan ollut elinehto.
E kuitenkin totesi puheessaan oikein: Pekalle se on ollut aina tärkeää. Kyllä. Puolisoni tuntee minut oikein. Minulle kirkossa naimisiinmeno on aina ollut standardi. Itselleni tärkeä asia. En syyllistä muita tai näe maistraatti-aviopareja mitenkään huonompina. Olen suvaitsevainen. Jokainen menkööt naimisiin niin kuin haluaa. MUTTA
Minulle kirkossa naimisiinmeno on tärkeää. Ja tulen tottakai opettamaan asian tärkeyden myös omille lapsilleni. Näen sen velvollisuutena, mutta ennenkaikkea minulle se on osa suunnitelmaa siitä, miten minusta tulee hyvä ihminen. Ei hyvä ihminen universaalisti, vaan nimenomaan itselleni.
Voisin verrata asiaa tatuointeihin, joista en itse pidä ja joita en itse ikinä hankkisi. E:n kohdalla jouduin muuttamaan standardia, että jokainen, jolla on yli kaksi tatuointia on väärin... Tämä on siis oma hiljainen ajatukseni. Ei siis asia mistä mouhoaisin netissä tai missään muuallakaan. Jokainen tehköön keholleen niinkuin haluaa. Lapsilleni en tule tatuointeja hyväksymään. Pyytäkööt äidiltään rahaa. ;)
Pysytään vielä tatuoinneissa ja tyhmissä lävistyksissä. Monet kaverini ja lähinnä siis tytöt ovat usein kysyneet mielipidettäni siitä, hankkisivatko jonkun Kurt Cobainin kuvan olkapäähänsä. Olen aina vastannut, että älä hanki. Viikon päästä he ovat tulleet luokseni ja esitelleet Kurtia olkapäässään tai jossain muualla. Olen aina vetänyt tekohymyn ja sanonut tosi hieno on. Kuuluu hyviin tapoihin ja arvostaa ystävien tekemiä valintoja. Aivan samalla tavalla odotan heiltä, että he arvostavat minun valintojani.
Minulle kirkossa naimisiinmeno on osa isoa suunnitelmaa. Siihen suunnitelmaan kuulu kaikenkaikkiaan seuraavat asiat:
-syntyminen avioliittoon (vaikea vaikuttaa)
-kaste
-päiväkoti
-peruskoulu loppuun
-RIPPIKOULU
-lukio
-armeija ( johtajakoulutukseen pyrittävä)
-yliopisto (maisteriksi 5 vuodessa, olen epäonnistunut. Mulla taitaa mennä 5v ja 4kk)
-naimisiin
- vähintää 2 lasta
-omakotitalo
-kartanovolvo (ei oo pakko olla volvo)
-puolet vanhempainvapaasta kuuluu minulle
-töissä 67-vuotiaaksi
-hautaaminen kirkollisesti
-(pitdettävä huoli, että lapset kastavat omat lapsensa ja jatkavat ylläolevaa kaavaa. Suurin piirtein...)
Siinä pienet eväät omaan kuvaani hyvästä elämästä itselleni. En siis vaadi muilta samaa. Herran Jumala (huomaa iso J), jokainen tehköön niin kuin tahtoo ja minä olen päättänyt näin. Jos nyt luet tätä ja ajattelet, että tällainen porvarillinen kuva elämästä on väärin, niin se on sinun mielipiteesi. Minusta se on yhtä arvokas kuin omani. En ikinä tulisi vaatimaan toiselta samaa.
Tajusin vain E:n puheen jälkeen, kuin suuri onni minulle on käynyt. Olisi hyvin voinut käydä niin, että E olisi ollut kirkosta eronnut yms. Olisi vaatinut hirvittävästi voimia suostutella hänet liittymään takaisin. Tämä on varmaan ongelmana enemmän monilla naispuolisilla kollegoillani, jotka ovat menossa naimisiin.
Onneksi en itse joudu näiden hyvien perinteiden kanssa puolisoni kanssa tappelemaan. Sukunimi asiasta joudumme ehkä vähän vääntämään, mutta siinäkin on päästy jo hyvään kompromissiin. Kerron siitä joskus myöhemmn.
Ennenkaikkea haluan tällä kaikella todeta sen, että kuinka onnellinen olen siitä, että olen juuri löytänyt E:n. Hän haluaa juuri samoja asioita kuin minä (ainakin melkein. Pari juttua vielä työn alla).
Nyt pitää vain painaa gradu loppuun, jotta voin hyvillä mielillä mennä naimisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti